Monesti pohtiikin sitä ,että mitä kaikkea pienet ihmiset miettivätkin. Kaikkea lapset eivät halua kertoa, ja se mitä ne kuulevat saattaa pienillä ihmisillä mietityttää pitkään ja useimmat lapsukaiset miettivätkin asioita yksin.
Aamulla lähdettiin tarhaan, niin kuin joka aamu. Aamussa ei ollut mitään tavallista poikeavaa, mutta matkalla tarhaan kuului takapenkiltä : äiti, voidaanko olla tänään vain ihan kahdestaa, ja alahuuli alkoi täristä. Aavistin siinä , jo ettei minun rakkaalla lapsellani ole kaikki hyvin. Tarhassa alkoikin sitten suurempi purkaus. Itkua riitti ja äitistä ei millään haluttu päästää irti. Syy siihen oli se,että meillä sattui ikävämpi perhetapahtuma (sairaskohtaus ) 2kk sitten. Tätä asiaa minun pieneni oli sitten miettinyt pitkään ja yksin, vaikka tapahtumasta oli puhuttu ja kerrottu. Ja kaikki on jo pitkään ollut hyvin. Myös lapseni tiedosti tämän asian, mutta silti se oli jäänyt kummittelemaan mieleen.
Olin surullinen koko päivän. Mieli teki juosta töistä tarhaan ja ottaa lapseni syliin ja pitää kiinni. Voi miten hauraalta joskus pienet ihmiset tuntuvatkaan. Onneksi isi päätti tehdä lyhyemmän päivän ja pieni mies pääsi kotiin aikaisemmin! Päivä tarhassa oli mennyt kivasti ja paha mieli oli jo ilta-päivällä poissa. Illalla nukkumaan mennesä kävin antamassa vielä halit ja pusut molemmille pojille. Pojat ovat rakkaita. Pieniä ja vilkkaita, mutta niin korvaamattomia.
Vaikka olisivatkin syöneet muutaman hiekkakakun:
